Alussa oli liike ja muita ajatuksia (vinkkejä tutkimuksen tekemiseen)

Kuva Margit Mannila


Alussa oli liike ja muita ajatuksia (vinkkejä tutkimuksen tekemiseen) ja viivakoodi-ihmiseen

Matti Hyvärisen teos, Alussa oli liike (kustantaja Vastapaino), nousi mieleeni, kun lueskelin Hyvärisen kirjoittamaa artikkelia Kirjoittaminen toimintana, teoksesta Kinnunen Merja & Löytty Olli (toim.). Tieteellinen kirjoittaminen. 2. painos. Tampere: Vastapaino. (Teos, jota olen tässä siteerannut ja referoinut otsikolla: Sukupuolisuus tieteellisessä tekstissä. 22.8.2017) Hyvärinen kuvasi Alussa oli liike -kirjassa muistaakseni sitä, miten ainoastaan joukon ulkopuolella, yleisönä, pystyy säilyttämään kriittisyytensä. (Otan riskin ja muistelen lukemaani.) Joukko menettää vähitellen voimansa, sillä se ulkoistaa kaiken, joka ei ajattele joukon tavalla. (Kritiikin salliminen ja sen merkitys on siis tärkeä. Jos kritiikkiä ei sallita, syntyy yleisöstä vähitellen uusi joukko, joka tekee vallankumouksen.) Tämänkaltainen kierre on mielestäni (ilman mitään poliittista arvolatausta) nähtävissä kaikkialla, jossa valta on keskittynyt pitkään tietyille tahoille, eikä muutosta tapahdu demokratian keinoin. Kun kritiikki kielletään, syntyy yleisö tai jo olemassa olevalle yleisölle tulee tarve esittää kritiikkiä entistä pontevammin. Missä vaiheessa sitten tullaan tilanteeseen, että yleisö on valmis käyttämään joukkovoimaansa, vaihtelee kulttuurista, tilanteesta ja tilanteisiin liittyvistä voimasuhteista. Samaan aiheeseen, siis joukon tai lauman valtaan, on puuttunut myös filosofi Maija-Riitta Ollila teoksellaan Lauman valta (2008). Teosta on käsitelty mm. Talouselämässä. Arvostelun on kirjoittanut Mikko Laitila.

Hyvärinen tosin kyseenalaisti teoksessaan, muistaakseni, myös demokratian olemassaolon, sanoen kaiken demokratiankin olevan oligarkiaa. Tämä väittämä ja sen syvällisempi merkitys kannattaa ottaa pohdinnan aiheeksi. (Ks. myös Matti Pajarisen jäähyväisluento: Oligarkiaa ja harvainvaltaa, luennon sisältö liittyy Tampereen yliopiston sisäisiin kärhämöinteihin, mutta luovasti tulkittuna auttanee aiheen käsittelyssä.)

Kirjoittaessaan Ollilan teoksesta, Mikko Laitila toteaa teoksesta mm. seuraavaa: Lauman valta kertoo tästä ajasta, jossa ihminen valitsee itselleen sopivimmat laumat, eli ne joukot, joihin hän haluaa kuulua tai kokee kuuluvansa. Tämä viiteryhmänsä valitseva ”viivakoodi-ihminen” osaa käntää takkiaan monta kertaa päivässä. (Laitila 2008.)

Oikeastaan tämä sama teema, joukossa joukon jäsenenä, oli tämän aamun kahvipöytäkeskustelussamme. Pohdimme nimittäin sitä, kun eräs pöydän ääressä ollut mainitsi, että hänelle on hahmottunut sellainen kuva, että nuorten naisten näkökulmasta nykyisin kaikki on kivaa ja ihanaa. Ryhdyimme oitis tietenkin arvelemaan, että mistä se johtuu? Eikö kenelläkään ole enää omia mielipiteitä? Tai tarvetta niihin? Ovatko mielipiteet mainospläjäyksiä julkisilla paikoilla ja todelliset mielipiteet ilmaistaan vain jossakin lähimmässä kaveripiirissä. Vai ovatko mielipiteet, joita lausutaan ääneen, mahdollisimman neutraaleja siksi, että ei vahingossa erotuta joukosta ja pahoiteta kenenkään mieltä. Sillä riski siitä, että joudutaan joukon ulkopuolelle on liian suuri. Voiko nykyään olla salonkikelpoinen, jos ei hyväksy kaikkia nykysuuntauksia, jotka (kuviteltu)valtavirta hyväksyy? Pitääkö kaikkiin asioihin suhtautua myönteisesti, sellaisiinkin, joista ei pidä tai joka suorastaan loukkaa omaa arvomaailmaa? Kenellä on oikeus sanoa oma mielipiteensä ja kenen velvollisuus on vaieta? Kun kyllähän elävässä elämässä kuitenkin toinen ärsyttää jotakin toista enemmän. Tähän keskusteluun, ilmeisesti Ollilan kirjasta peräisin oleva käsite viivakoodi-ihminen, sopii mainiosti.

Nykyään tosin korostetaan yksilöllisyyttä ja heterogeenisyyttä kaikkialla, mutta onko asia käytännössä niin, että ihmiset voivat olla vapaasti ja aidosti yksilöllisiä mielipiteiltään, tavoiltaan ja ajatuksiltaan? Arkihavaintoni mukaan suunta on kohti samankaltaisuutta, homogeenisuutta. Vallalla olevan trendin voinee määritellä jotenkin niin, että on oltava rajoitetusti yksilöllinen, joukon asettamissa rajoissa. Se mikä milloinkin on joukko, määrittyy sen mukaan, mitä tekee, mihin kuuluu tai mihin haluaa kuulua.

Millaisia, erilaisten joukkojen asettamia, rajoja sitten lähiympäristöstä löytyy? Ajatellaan vaikka pukeutumista. Puhutaan yksilöllisyydestä jne., mutta kuinka yksilöllistä pukeutuminen voi lopulta käytännössä olla? Oma vastaukseni on että aika vähän. Se voi olla juuri niin paljon kollektiivisesti yksilöllistä, mitä se viiteryhmä, johon kuulun tai haluan kuulua, suvaitsee sen olevan. On oltava oikeanlaiset vaatteet, että on uskottava. (Ks. vaikkapa YLE:n sivustolla oleva kirjoitus aiheesta 23.8.2017. )

Tutkija kohtaa tämän saman ongelman. Tutkimuksellisten ihanteiden mukaan tutkijan pitäisi kyetä tuomaan tieteeseen aina jotakin uutta. Pitäisi löytää tutkimusaukko oman tieteenalan tutkimuksessa (=aihe jota ei ole vielä tutkittu tai näkökulma, jonka läpi aihetta ei ole tarkasteltu), kehittää jokin uusi laite tai menetelmä (etenkin tekniikka, kemia ja lääketiede, ovat otollisia aloja tälle vaatimukselle). Käytännössä se on aika haasteellista. Se on haasteellista ensinnäkin siksi, että maailmassa on tutkimusta todella, todella paljon ja siksi lähes kaikki kivet on jo käännetty (etenkin sellaiset johon aloitteleva noviisitutkija kykenee tarttumaan) ja toiseksi, jos keksit jotakin radikaalia ja uutta, joka poikkeaa tutkimusalasi valtavirrasta ja guruksi julistautuneiden näkökulmasta, tuloksesi tyrmätään. Välittömästi. Joudut paitsioon ja jäähylle. Tutkimuksiisi viittaavat eivät kuulu joukkoon, et itse kuulu joukkoon (aloitteleva ei ainakaan saa keksiä mitään uutta ja mullistavaa se on gurujen etuoikeus), sinut vaietaan kuoliaaksi. Kukaan ei uskalla viitata teksteihisi, ettei joudu joukon ulkopuolelle.

Tutkija siis kohtaa kaiken sen raadollisuuden, mitä seuraa siitä, että tekee jotakin toisin kuin mitä aina ennenkin on tehty. Paradoksaalista, sillä tutkimusympäristössä pitäsi pystyä tarkastelemaan asioita laaja-alaisesti eri näkökulmista. Pysyäkseen joukossa tai päästäkseen joukkoon, on viitattava oikeisiin lähteisiin, on oltava valtavirran mukana, on kirjoitettava oikean tasoisiin lehtiin, on oltava oikeissa (arvostetuissa) konferensseissa jne. Jos poikkeat käytänteistä, et kuulu joukkoon, etkä ole pätevä.

Entä tieteellinen kritiikki sitten? Sehän on se tiedettä uudistava asia. Joo, niin onkin. Teoriassa. Tässä yhteydessä on kuitenkin samalla pakko esittää kysymys, että kenen kritiikki on sitä, jolla asioita voidaan ja saadaan uudistaa? Juuri siksi kaikissa tieteessä onkin erilaisia koulukuntia. Eihän sitä voi muuten olla pätevä, jos ei pysty argumentoimaan maan rakoon muutamaa sellaista iduillaan olevaa ajatusta, joista ei itse tykkää tai ymmärrä, taloustieteissäkään.




Sosiologia Politiikka ja valtio.

Patti Lather (1991) Getting smart: Feminist research and pedagogy with/in the postmodern. New York: Routledge. Leatherin mukaan tehty ismi-kaavio: käsityksiä tiedosta, tietämisestä ja todellisuuden luonteesta.

Lehtinen, Mari (2007) Keskusteluanalyysi ja prosodiantutkimus. Helsingin yliopisto.

Mannila, Margit. (2009). Erimielisyyksiin uskaltautuminen on yksi tärkeä rohkeuden laji. Perheyrittäjyys. (23.8.2017).

Menetelmäpolkuja humanisteille- sivustolle (Jyväskylän yliopisto) on koottu linkkejä tutkimuksen tekemiseen. (Sivukartta)

Tutkimussuunnitelma ja tutkimuskysymys (Helsingin yliopisto, Valtiotiede)


Heikkinen, H. L.T. & Huttunen, R. 2008. Hiljainen tieto, mentorointi ja vertaistuki. Toksessa A. Toom, J. Onnismaa & A. Kajanto (toim.) Hiljainen tieto – tietämistä, toimimista, taitavuutta. Aikuiskasvatuksen 47. vuosikirja.

Jyrkiäinen, A. Verkosto opettajien tukena. Tampereen yliopisto. Juvenes Print. Väitösk.
McGinn, M. K. & Roth, W-M. 1999. Preparing students for competence scientific practice. Educational Research 28 (3), 14-24.

Murtonen, M., Olkinuora, E., Tynjälä, P. & Lehtinen, E. 2008. ”Do I Need Research Skills in Working Life?”: University Students’ Motivation and Difficulties in Quantitative Methods Course. Higher Education (56) 5, 599-612.

Murtonen, M. & Lehtinen, E. 2003. Difficulties Experienced by Education and Sociology Students in Quantitative Methods Courses. Studies in Higher education (28) 2, 171-15.

Murtonen, M & Lehtinen E. 2005. University Students’ research Orientations: Do Negative Attitudes Exist towards Quantitative Methos? Scandinavian Journal Of Educational Research (49) 3, 263-280.

Murtonen, M.&Tähtinen, J. 2003. Tutkimustaitojen tarve kasvaa – opetuksesta purettava myyttisyyttä ja luotava linkkejä käytäntöön. Peda-forum 1, 22-24.

Roth, W-M. & Bowen, G.M. 2000. Learning Difficulties related to Graphing. Reasearch in Science Education (30) 1, 123-139.

Ropo, E. 2006. Narratiiviset menetelmät opettajuuden tutkimuksessa, http://www.amkope.
fi/sivut/Linkitetty%20matsku/
teema3_tampere/Narratiivinentyopaja.pdf, Luettu 26.11.2008.

Syrjänäinen, S. & Ropo, E. 2008. Narratiivit opettajankoulutuksessa. Esitys. Kasvatustieteen päivät 27.-28.11.2008.

Vuorikoski, Marjo & al. 2005. Koulumuistojen avulla kasvatusajattelun juurille. Peda-forum 1, 30-32.

(Edit 23.8.2017)

Comments