Lampaita vai ajattelevia yksilöitä




Kuva Margit Mannila



Kim Lehtola toteaa kirjoituksessaan Johtaja älä raahaa perässäsi lampaita mm. näin: " Hän tekee mitä pyydät, eikä hänellä ei ole omaa mielipidettä. Hän tottelee ja siinä suurin riski piileekin, sillä sinä voit olla väärässä." Kommentoin kyseistä kirjoitusta toteamalla: Mutta mitä tehdä, jos johtaja haluaakin olla lammaspaimen? Vetää jokaisen irrallaan kirmaavan kakun äkkiä takaisin laumaansa ja varmistaa, että asiat tehdään täsmälleen niin kuin on aina ennenkin tehty. Joskus apuna on nopeajalkaisia paimenkoiria. Tiedän. Se ei toimi. Eivätkä kaikki halua olla lampaita. Pasi Kaunisto lauloi muinoin biisiä: koskaan et muuttua saa https://lnkd.in/eeukk3a Se (muuttumattomuus) ei taida enää olla vähäisemmässäkään määrin mahdollista.  Herakleitos (n. 535–475 eKr.) totesi jo kauan, kauan sitten että kaikki virtaa. Muutos ei siis millään tavalla ole mikään uusi asia saati yllätys, vaikka tällaistakin näkemystä jotkut mielellään viljelevät. Esimerkiksi Krista Pahkin toteaa Sirpa Pääkkösen (2016) tekemässä Helsingin Sanomien haastattelussa että ”Työelämä uudistuu niin nopeasti, että on virhe toimia niin kuin aina on tehty. Johtajan täytyy uskaltaa uudistaa työtapoja ja kokeilla uutta. Muutoksen myllerryksessä eilispäivän logiikan mukaan toimiminen on paha virhe.”

Kauniston biisi ja Lehtolan teksti jäivät kummittelemaan  päähäni ja viimeisenä niittinä oli Aku Varamäen kirjoitus vakuutusyhtiö Ilmarisen sivustolla, joka oli otsikoitu Tyhmentääkö työsi sinua?  kuinka ollakaan kun muutaman päivän jotakin asiaa päässään pyörittelee alkaa viimeistään jossakin illansuussa  tulla jotakin ulos. Kun ajattelee tätä systeemiä, jota korkeakouluksi kutsutaan, niin on sekin pysynyt hyvin pitää samanlaisena vaikka muutoksen vienot tuulet ovat yrittäneet hellävaraisesti herätellä toimijoita toimimaan toisin, pohtimaan tulevaisuuden yritysten työntekijöiden osaamistarpeita. On kehoitettu miettimään välillä sitä, että minkä tyyppiset alat ylipäätään jäävät henkiin. On puhuttu huippuosaamisen keskittymistä, koulutusviennistä ja muusta. Pisastakin on tainnut jäädä vain pissat housuihin. Ilmeisesti tarvitaan vähän suurempi puhuri ennen kuin mitään oikeasti tapahtuu.

Peruskoulun OPS uudistettiin ja ei  ehkä kaikilta osin aivan välttämättä ihan järkevään suuntaan. Ei vaikka joukko asiantuntijoita onkin väittänyt toisin. Tutkimukset nimittäin ovat osoittaneet, että käden ja silmän yhteispeli on noin niin kuin ylipäätään merkittävä juttu oppimisessa. Mitäs tehtiin meillä: postettiin kaunokirjoitus, kun se on opiskelijoille vaikeaa. Eli kun ollaan jo totuttu pienestä pitäen klikkaamaan hiirellä ja hipaisemaan näppäimistöä, niin ei edes yritetä vaatia mitään sellaista, jossa käden ja silmän yhteispeli  saisi harjoitusta. Kuka tietää, ehkä tässä on opetusalan yrittäjille liiketoimintamahdollisuus ruveta opettamaan valveutuneiden vanhempien lapsille perinteistä kirjoittamista. Lukemisellekin pitäisi jäädä riittävästi aikaa. Onneksi on vaihtoehtoista pedagogiikkaa, joissa  asioita tehdään edelleen enemmän ihmisen kuin teknologian ehdoilla.

Mietintään siis jäi, että koulutammeko me nimenomaan lampaita? Haluammeko nimenomaan lampaita (samanmielisiä yhteiskuntakelpoisia toimijoita: en nyt sitten tosiaankaan tarkoita että pitäisi rötöstellä ja häiriköidä rikollisella tavalla).  Eikös koulussa toisinajattelija joudu yleensä jäähylle miettimään tekosiaan, kun ei ole osannut toimia laumassa lauman tavalla. Ja en siis nyt ota kantaa niihin väkivaltaisiin häiriökäyttäytyjiin, joista luemme silloin tällöin, vaan ihan tavalliseen Jussiin ja Jaanaan, jotka ovat innostuneita oppimaan, mutta eivät aina osaa pitää suutaan kiinni oikeaan aikaan ja ope, joka pitää kiinni tiukasti opetussuunnitelman tavoitteista, leimaa lapsukaiset oitis hankaliksi. Ehkä osin siksi, että opella on pomo, joka haluaa pitää laumansa kasassa ja ope haluaa leipää ja voita edes kerran kuukaudessa.

Ennen sentään heidät sai työntää erityisopelle, mutta nykyään luokanopen vastuulle on siirtynyt kaikki aines, maailmoja syleilevän integaatio-ajattelun ansiosta. Eli kun opettaja ylisuuressa ryhmässä yrittää saada opiskelijan mieleen joitakin perusasioita opetettavasta aiheesta, menestyvät parhaiten yleensä lampaat, jotka kiltisti kulkevat lauman mukana ja toistavat laumanjohtajan (tässä tapauksessa siis opettajan) ajatukset. Opiskelija suorastaan kauhistuu kun hänelle annetaankin oma laidun, jota ei ole rajattu ja jossa hän saa/joutuu toteuttaa itseään vapaasti. Opiskelija ryhtyy oitis hakemaan itselleen rajoja.  Syyttää opettajaa siitä, että opettaja ei opeta (=sano kuinka tehtävä ratkaistaan oikein) eikä suostu uskomaan, että asioihin on vaihtoehtoisia vastauksia ja mahdollisia lähestymistapoja.

Tässä kohtaa lainaan Aku Varamäen osuvaa tekstiä. Varamäki kirjoittaa:"
Kun jatkuvasti tyydymme keskinkertaiseen – koska kiire, koska ruuhkavuodet, koska ”ens vuonna sitten” – luovumme myös työn imusta, kunnianhimosta, ammattiylpeydestä ja hyvin tehdyn työn aikaansaamasta tyydytyksen tunteesta. Luovumme itsemme kehittämisestä, uuden oppimisesta, vaikeiden ongelmia kohtaamisesta ja niiden ratkaisemisesta. Sitäkö haluamme? Eikö meidän kansakuntana pitäisi pyrkiä aina juuri parhaaseen mahdolliseen? Eikö laatu ole juuri sitä, mikä erottaa meidät globaaleilla markkinoilla kilpailijoista?

Saavuttaaksemme ajattelun laatua meidän on pakko hidastaa. Meidän täytyy löytää aikaa ajatella, hengittää syvään ja antaa ajatusten vapautua kiireen puristuksesta.

Ja koska kaikkea ei ehdi tekemään, täytyy tehdä valintoja. Meidän täytyy kirkastaa tavoitteitamme ja arvojamme ja käyttää aikamme niiden mukaisesti. Täytyy valita ne harvat asiat, jotka tuovat meille niin paljon iloa ja intoa, että jaksamme tavoitella kuita taivailta."

Harmillisen usein opiskelija tuntuu luovuttaneen uuden oppimisesta ennen kuin hän on päässyt oppimisessa edes alkuun. En tiedä mistä johtuu, että jotkut kirkkain silmin väittävät tienneensä asiat jo ennen kouluun tuloa. Jos on niin viisas, että korkeakoulussa ei tule mitään uutta, niin miksi sitten tuhlata aikaansa istumalla koulun penkillä. Vai ollaanko jälleen näiden tyhjien kattiloiden äärellä? Tyhjästä on paha nyhjästä ja kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jo vanha kansa tiesi.

Käytännössä oman mukavuusalueen ylittäminen on asia, jonka me joudumme kohtaamaan aina siinä vaiheessa kun opettelemme jotakin sellaista, mitä emme ennestään hallitse kovin hyvin tai joka on meille kokonaan uutta. Vastuu on vain joskus otettava ja ryhdyttävä pohtimaan, miten sitä teoriaa oikeasti sovelletaan käytännössä. Teorian työstäminen vaatii joskus enemmän istumalihaksia kuin mitä opiskelija on valmis käyttämään. Ei ole vähäinen ongelma sekään, että noviisi kuvittelee olevansa mestari. Tähän ilmiöön törmää aina välillä.


Lähteitä ja lukemistoa

Mannila, Margit. (2015). On tutkitusti todettu, että tyhjät kattilat kolisevat eniten. Perheyrittäjyys. (26.12.2016).

Pääkkönen, Sirpa. (2016). Hyväksi johtajaksi voi oppia, asiantuntijat sanovat – moni pomo toistaa silti yksinkertaisia virheitä. Helsingin Sanomat. (27.12.2016).

Varamäki, Aku (2016). Tyhmentääkö työsi sinua? Vakuutusyhtiö Ilmarinen (26.12.2016).

Comments